Kenkku lenkki

Otsikko kertoo jo melko paljon.
Niinpä niin. Kaunis sunnuntai aamu, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, pakkasta vaivaiset -10 astetta. Kuullostaa mukavalta, eikö? Hyvä lenkki jäällä sopisi tähän asetelmaan kuin nakutettu. Valitettavasti Eepi ei tainnut olla perillä tästä. Tarkoitan, se ei kaivannut samanlaista, HYVÄÄ lenkkiä kuin minä, vaan teki koko operaatiosta pienen helvetin.
Alku meni ihan lupaavasti. Tarkoitus oli mennä jäälle, kuten aina viikonloppuisin. Eepi käveli melko nätisti, vaikka rupesi välillä vetämään. Pääpiirtein se sujui kuitenkin hyvin, ja ehdin ajatella että tästä tulisi mukava lenkki. Jäällä oli paljon hiihtäjiä sekä ihmisiä koirineen, mutta en antanut sen häiritä. Kävelimme kauas hiihtoladuilta ja suosituilta koirien lenkityspaikoita.
Kun olimme kaukana kaikesta, päästin Eepin irti. Se pysyi lähellä, leikitin sitä ja se haki nätisti lelua. Siihen asti se oli mukavaa, itse asiassa meillä molemmilla oli tosi hauskaa. Mutta sitten...
Kun Eepi oli juuri tuonut minulle lelunsa, se jähmettyi. Sitten se hyppäsi umpihankeen ja katseli tiiviisti eteenpäin. Tiesin jo siinä vaiheessa, että tuo ei tiedä hyvää... Kutsuin Eepiä luokse, mutta sillä sekunnilla se lähti juoksemaan nokan osoittamaa suuntaa kohti kuin rasvattu salama. Ennenkuin tajusinkaan, se oli pienen niemen takana, enkä enää nähnyt sitä.
Huutelin sitä vähän aikaa, mutta kun se ei tuottanut tulosta, lähdin juoksemaan sen perään.
Ja se näky mikä minua odotti niemen takan... Mokoma piski oli juossut HIIHTÄJÄN luo!! Kahlasin umpihangessa (siellä ei ollut kelkanjälkiä tai hiihtolatuja) ja yritin huudella Eepiä. Mutta ei. Se idiootti oli tainnut unohtaa korvat kotiin. Tässä vaiheessa suutuin, ja yritin juosta sen kiinni, mutta olin kuitenkin parinsadan metrin päästä siitä JA piti edetä UMPIHANGESSA!
Sillä välin se lisäksi jätti ensimmäisen hiihtäjän rauhaan, ja lähti seuraamaan kahta muuta hiihtäjää....
Tässä vaiheessa, kun huutelu ja perässä kahlaaminen ei toiminut, tein turhautuneena typerästi; luovutin.
Soitin äidille ja ärräpäät lennellen selitin tilanteen, ja sanoin että en enää lähde etsimään tuota koiraa. Hän sanoi tulevansa etsimään sitä Lunan kanssa.
Lähdin kiukkuisena ja pettyneenä kävelemään kotia kohti (edelleen umpihangessa...). Fleksi näytti kovin tyhjältä ilman sen narussa juoksentelevaa sekopääpiskiä.
Kaiken kurjuuden lisäksi, kun lopulta pääsin kelkan tekemälle jäljelle, vastaan tuli naapuri koiransa kera. Ketutti ihan suunnttomasti, ja kaikista vähiten tahdoin nähdä ketään "tuttua", etenkin kun naapuri talutti Täydellisesti Käyttäytyvää koiraansa.
Ja tietenkin tuli käytyä pieni keskustelu;
naapuri- Onko Eepi päässyt irti?
m- Joo, lähti vetään *ttiin.
n- Onko se vihanen, että...
m- Ei oo, maailman kiltein.

Ilmeisesti helpottuneena naapuri jatkoi lenkkiä koirineen, ja minä suuntasin edelleen kiukusta kihisten kotiin päin. Mutta kun olin päässyt pienen "metsän" laitamille, iski huoli; Mitä jos Eepi jää kelkan alle? Jos se ei löydy? Entä jos se ahdistelee hiihtäjiä, ja joku raivostuu ja tappaa sen?
Eniten piinasivat itsesyytökset; Sinä idiootti kun pidit sitä irti..!! Etkä jatkanut etsintöjä, lähdit vaan kotia päin! Typerä, typerä, vastuuton luuseri, aivan liian epä-vakaa koiranomistaja!
Jähmetyin paikalleni ja nieleskelin kyyneleitä, mietin että pitäisikö lähteä takaisin. Mutta juuri silloin äiti tuli vastaan Lunan kanssa. Ojensin hänelle fleksin ja jatkoin itse kotiin.
Heti kun pääsin kotona eteiseen, tuli itku. Riisuin ulkovaatteet ja juoksin huoneeseen itkemään itsesyytösten vallassa, niin että pystyi hädintuskin hengittämään. Mutta ei tästä sen enempää... Jonkun ajan päästä tuli tieto, että Eepi löytyi. En mennyt katsomaan sitä. Jäin vaan huoneeseen.

Nyt on aika sekalainen olo. Vannoin, että nyt en pidä tuota koiraa irti, tuollaisen karkumatkan toistuminen tietäisi minulle mielenterveyden romahtamisen. Ja ikävää se on sivullisillekin, toivottavasti kukaan ei säikähtänyt Eepiä...

Tämän päivityksen jälkeen voisi kadota maan alle elämään myyrien kanssa. Heipsunkei vaan.