Maailman ihanin kuoppa sekä muita ihmeellisyyksiä

Huh, olipas pitkä otsikko! En ole pitkään aikaan ehtinyt (=jaksanut) kirjoitella, mutta korvaan sen nyt tällä pikku päivityksellä.
Lenkit Eepin kanssa ovat sujuneet nyt varsin hyvin. Viikonloppuna testasin sellaista systeemiä, jota käytetään esim. hiihtäessä, kun laitetaan koira vetämään. Eli ihme "vyö" juttu vyötäisille, johon kiinnitin Eepin hihnan :'D Kai sillä on joku hienompikin nimi, mutta ei ole ainakaan minun tiedossa.
Vaikka ajattelin että juttu päättyisi katastrofaalisesti, lenkki meni hyvin! Kun tajusimme systeemin, niin se olikin oikeastaan kätevä, kun jäi molemmat kädet vapaaksi.
Eepi oli myös kumman hellyydenkipeä lenkillä. Aina kun kyykistyin kuvaamaan, Eepi syöksähti luokseni! Se nuoli naamani perusteellisesti, tukki ison kuononsa kameran linssiin (joka oli sitten IHAN märkä!) sekä pari kertaa hyppäsi syliini retkottamaan. Oli takuulla koomisen näköstä, luojan kiitos jäällä ei ollut muita :D
Niin ja. Kuten otsikosta näkee, kohtasimme myös "maailman ihanimman kuopan".. Se oli vain pieni, säälittävä painauma lumessa, kunnes Eepi innostui siitä ja laajensi sen varsin isoksi. Se viihtyi kuopan parissa parikymmentä minuuttia, olisi ollut siinä kauemminkin, mutta sain hangessa kyhjöttämisestä tarpeekseni joten raahasin Eepin pois kuopan luota. Että tällaista siis meillä!

Pst, vihdoin tuntuu siltä että on kevät...!! Näimme nimittäin Eepin kanssa ensimmäiset pajunkissat (jotka Eepi yritti syödä) :D

Ja kuvia!


Ilmeellä :D


Hellyydenkipeä hurttanen..


Eepi kuopan kimpussa..











10 kk, rakennekuva.


Ja joku ihme höttiäinen hangella, jonka Eepi yritti myös syödä.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin..

Viisas koira! ...Tai sitten ei?

Tulin eräs päivä siihen tulokseen, että Eepi on älykkö. Siitä on todisteena sauraavat seikat, Eepi nimittäin...:
*oppii temppuja todella nopeasti, jopa haastavammatkin.
*huomaa pienistäkin eleistä, millä tuulella olen, ja käyttäytyy sen mukaan.
*tunnistaa lempinimensä, ilmeisesti äänen perusteella (Eepula, Eepinpeepi, Epsupepsu, Puli-ukko, Epsu, Eppu jne..)
*oppi todella nopeasti miten aktivointipallosta saa parhaiten nameja (vierittää kuonolla pallon seinään pahki. Toinen tekniikka on ottaa pallo suuhun ja tiputtaa se.)

Okei, myönnetään, ehkä Eepi kuuluu älykkyydessä koirien valtaväestöön... Mutta on sen pääkopassa tapahtunut jotain kehitystä! Pentuna se oli niin yksinkertainen otus, että huh-huh... Siihen verrattuna Eepistä on kasvanut nuori nero.
Tai ainakin jos kysyy minulta, olenhan Eepin "mamma"... Äitien mielestä omat lapset ovat aina älykkäimpiä, suloisimpia ja kaikin puolin parhaimpia, eikös..?
Vaikka en nyt Eepin äiti olekaan, niin sen kasvattimami kuitenkin. Ylihuolehtiva, paapova ja tuon karveisen, 30 kilon lapsensa kanssa hääräävä mamma. Jolle se oma lapsi on kaikki kaikessa.
Joku, joka ei ole ikinä omistanut mitään eläintä, voisi pitää minua jo hulluna tämän takia... Huh, toivottavasti te blogin lukijat olette eläinihmisiä ja ymmärrätte tämän!

Ja minä kuittaan, piste, pilkku ja huutomerkki.

Rakkaudenkohde ja murkkuilua..

Luna ja Eepi ENNEN Lunan juoksuaikaa...

Elikkäs elikkäs, aluksi pyydän anteeksi sitä etten ole pitkään aikaan kirjoitellut mitään! Minä mokoma laiskuri... Mutta ei ole oikein ollut mitään kirjoitettavaa, ja nuo koulukiireetkin on mitä on. Juu, vähän selittelyn makua, muttah... Nyt asiaan!

Eepi on murkku. Ikää on 10 ja ½ kk, ja käytös samanlaista kuin pikkupentuna. Ellei sitten pahempaakin. Tuo otus ei näytä omaavan ollenkaan korvia, ja kaikki opetettu on näköjään kadonnut sen mielen syövereistä kuin tuhka tuuleen. Aarght!
Tämän (ja karkausepisodin) takia tuota ei voi pitää nyt edes vapaana. Siinä se on ennen saanut kulutettua energiavarastoansa varsin kiitettävästi, mutta entäs nyt? Olen aika neuvoton...
Pahinta koko hommassa on se, että Lunalla on juoksut. Ja tämän vuoksihan Eepi on ihan sekaisin. Ei millään malttaisi syödä, ja maailma pyörii tuon ihanaisen koiraneitokaisen ympärillä, jonka luokse Eepi haluaisi päästä hinnalla millä hyvänsä. Onneksi verkko erottaa noiden kahden romanssin... Mutta Eepi uikuttaa lohduttomasti häkissään ja tuijottelee tiiviisti Lunan puolelle.

Noh, tilanne ei tuosta voi pahemmaksi mennä. Vai voiko? Kyllä voi. Naapurin koirallakin on nimittäin juoksut! Joten nyt Eepi ravaa pitkin häkkiä, välillä katselee naapurin koiraa ja välillä Lunaa. Ja luonnollisesti tämä saa Eepin pienen pään ihan sekaisin.
Äitini ja eräs hoidossa ollut pikkupoika saivat todistaa huvittavaa näkyä, kun Eepi oli tuon häkissä ravaamisen jälkeen pysähtynyt ja ulissut oikein lohduttomalla äänellä; "VOIVOIVOIVOI..." Oli takuulla ollut naurussa pidättelemistä!

Nyt vain odotellaan että Lunalta loppuisi juoksut, niin tulisi jotain tolkkua tämänkin talon eloon. Niin että Luna olisi oma, äksy itsensä, ja Eepi keskittyisi Lunan kiusaamiseen eikä liehakoimiseen.

Muuten.. Jos joskus vielä valitan sitä, kun Eepi kiusaa Lunaa, niin muistuttakaa minua tästä!

Kenkku lenkki

Otsikko kertoo jo melko paljon.
Niinpä niin. Kaunis sunnuntai aamu, aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta, pakkasta vaivaiset -10 astetta. Kuullostaa mukavalta, eikö? Hyvä lenkki jäällä sopisi tähän asetelmaan kuin nakutettu. Valitettavasti Eepi ei tainnut olla perillä tästä. Tarkoitan, se ei kaivannut samanlaista, HYVÄÄ lenkkiä kuin minä, vaan teki koko operaatiosta pienen helvetin.
Alku meni ihan lupaavasti. Tarkoitus oli mennä jäälle, kuten aina viikonloppuisin. Eepi käveli melko nätisti, vaikka rupesi välillä vetämään. Pääpiirtein se sujui kuitenkin hyvin, ja ehdin ajatella että tästä tulisi mukava lenkki. Jäällä oli paljon hiihtäjiä sekä ihmisiä koirineen, mutta en antanut sen häiritä. Kävelimme kauas hiihtoladuilta ja suosituilta koirien lenkityspaikoita.
Kun olimme kaukana kaikesta, päästin Eepin irti. Se pysyi lähellä, leikitin sitä ja se haki nätisti lelua. Siihen asti se oli mukavaa, itse asiassa meillä molemmilla oli tosi hauskaa. Mutta sitten...
Kun Eepi oli juuri tuonut minulle lelunsa, se jähmettyi. Sitten se hyppäsi umpihankeen ja katseli tiiviisti eteenpäin. Tiesin jo siinä vaiheessa, että tuo ei tiedä hyvää... Kutsuin Eepiä luokse, mutta sillä sekunnilla se lähti juoksemaan nokan osoittamaa suuntaa kohti kuin rasvattu salama. Ennenkuin tajusinkaan, se oli pienen niemen takana, enkä enää nähnyt sitä.
Huutelin sitä vähän aikaa, mutta kun se ei tuottanut tulosta, lähdin juoksemaan sen perään.
Ja se näky mikä minua odotti niemen takan... Mokoma piski oli juossut HIIHTÄJÄN luo!! Kahlasin umpihangessa (siellä ei ollut kelkanjälkiä tai hiihtolatuja) ja yritin huudella Eepiä. Mutta ei. Se idiootti oli tainnut unohtaa korvat kotiin. Tässä vaiheessa suutuin, ja yritin juosta sen kiinni, mutta olin kuitenkin parinsadan metrin päästä siitä JA piti edetä UMPIHANGESSA!
Sillä välin se lisäksi jätti ensimmäisen hiihtäjän rauhaan, ja lähti seuraamaan kahta muuta hiihtäjää....
Tässä vaiheessa, kun huutelu ja perässä kahlaaminen ei toiminut, tein turhautuneena typerästi; luovutin.
Soitin äidille ja ärräpäät lennellen selitin tilanteen, ja sanoin että en enää lähde etsimään tuota koiraa. Hän sanoi tulevansa etsimään sitä Lunan kanssa.
Lähdin kiukkuisena ja pettyneenä kävelemään kotia kohti (edelleen umpihangessa...). Fleksi näytti kovin tyhjältä ilman sen narussa juoksentelevaa sekopääpiskiä.
Kaiken kurjuuden lisäksi, kun lopulta pääsin kelkan tekemälle jäljelle, vastaan tuli naapuri koiransa kera. Ketutti ihan suunnttomasti, ja kaikista vähiten tahdoin nähdä ketään "tuttua", etenkin kun naapuri talutti Täydellisesti Käyttäytyvää koiraansa.
Ja tietenkin tuli käytyä pieni keskustelu;
naapuri- Onko Eepi päässyt irti?
m- Joo, lähti vetään *ttiin.
n- Onko se vihanen, että...
m- Ei oo, maailman kiltein.

Ilmeisesti helpottuneena naapuri jatkoi lenkkiä koirineen, ja minä suuntasin edelleen kiukusta kihisten kotiin päin. Mutta kun olin päässyt pienen "metsän" laitamille, iski huoli; Mitä jos Eepi jää kelkan alle? Jos se ei löydy? Entä jos se ahdistelee hiihtäjiä, ja joku raivostuu ja tappaa sen?
Eniten piinasivat itsesyytökset; Sinä idiootti kun pidit sitä irti..!! Etkä jatkanut etsintöjä, lähdit vaan kotia päin! Typerä, typerä, vastuuton luuseri, aivan liian epä-vakaa koiranomistaja!
Jähmetyin paikalleni ja nieleskelin kyyneleitä, mietin että pitäisikö lähteä takaisin. Mutta juuri silloin äiti tuli vastaan Lunan kanssa. Ojensin hänelle fleksin ja jatkoin itse kotiin.
Heti kun pääsin kotona eteiseen, tuli itku. Riisuin ulkovaatteet ja juoksin huoneeseen itkemään itsesyytösten vallassa, niin että pystyi hädintuskin hengittämään. Mutta ei tästä sen enempää... Jonkun ajan päästä tuli tieto, että Eepi löytyi. En mennyt katsomaan sitä. Jäin vaan huoneeseen.

Nyt on aika sekalainen olo. Vannoin, että nyt en pidä tuota koiraa irti, tuollaisen karkumatkan toistuminen tietäisi minulle mielenterveyden romahtamisen. Ja ikävää se on sivullisillekin, toivottavasti kukaan ei säikähtänyt Eepiä...

Tämän päivityksen jälkeen voisi kadota maan alle elämään myyrien kanssa. Heipsunkei vaan.

"The best thing about me is you"

Ah, rakastan viikonloppuja! Ja niin rakastaa Eepikin (vaikka se tuskin tajuaa mitään viikon kulusta), sillä viikonloput tietävät pitkiä lenkkejä jäällä.
Siispä namit taskuun, koiranlelu kainaloon, kamera sekä pilli kaulalle ja Eepi hihnan päähän! Pakkastakin oli vain muutama hassu aste, ja ilma täydellinen.
Suunnattiin JÄLLEEN jäälle, se kun on paras paikka pitää koiraa vapaana täällä lähellä.
Heti kun saavuttiin jäälle, huomasin että siellä oli lapsikatras äiteineen hiihtämässä, ja tulivat vielä vastaan. Noh, onneksi Eepi oli vielä tässä vaiheessa kiinni. Otin nameja käteen, ja jännityksellä lähdettiin ohittamaan perhettä.
Pikkulapset taisivat pelätä isoa koiraa, perheen äidin puheista päätellen. ("Kattokaa kun koira on hihnassa, ei sitä tarvi pelätä. Nii, hihnassa on...")
Pelotti, jos Eepi innostuisi pikkulapsista ja haluaisi mennä tekemään tuttavuutta. Mutta pelko osottautui turhaksi! Eepi käveli tosi nätisti perheen ohi. Piti katsekontaktin, hihna oli löysällä eikä vilkaissutkaan ihmisiin päin.
Kun perheen äiti vielä sanoi lapsilleen, että "Katsokaa nyt, noin nätisti meni ohi", olisin voinut sulaa ylpeydestä.

Lopulta olimme tarpeeksi kaukana ihmisistä, ja uskalsin päästää Eepin vapaaksi. Ja hauskaa oli! Käveltiin jäällä, leikittiin ja Eepi sai noutaa lelua.
Tämän hauskuuden pilasi vain se, että olin arvioinut väärin.. Olimme nimittäin menneet niin kauas, että ajattelin ettei kukaan muu tulisi sinne. Noh, ohitsemme meni kuitenkin kultsu omistajineen. Ja Eepi meni perään... Kun nolostuneena juoksin hakemaan Eepin takaisin, otin Eepin hihnaan kiinni ja lähdettiin suoraan kotia kohti. Meillä on nimittäin käytäntönä, että jos Eepi käyttäytyy huonosti, niin sitten joutuu kiinni ja lähdetään kotiin.
Tämän takia ehdittiin olla lenkillä suht vähän aikaa, olisin mielelläni ollut siellä pidempäänkin. Noh, ehkä päivälenkki sujuisi paremmin?
Kuitenkin, matka kotiin sujui varsin hyvin. Eepi taisi huomata että olin kiukkuinen, joten käveli oikein nätisti. Ohitettiin myös villakoira omistajineen, ja se sujui mainiosti, Eepi meni nätisti ohi vaikka villis haukahti.
Nuo ohitustilanteet ovat siis parantuneet, ainakin jonkun verran.. Jospa se alkaisi siitä oppia. Tai saahan sitä ainakin toivoa :D

Vielä vähän kuvia lenkiltä;


Rakas, edustava koirani.


Se yrittää olla hienona. Huomatkaa taisteluarpi.


Rakennekuva, 10 kk.








Taitava koira :'D


Pyllypose!

Paras lenkki ikinä!

Kuten otsikosta näkee, tämän päivän lenkki meni niin hienosti ettei mitään rajaa. Okei, tuo kuullosti sarkastiselta, mutta oikeasti! :D
Aluksi käytiin lenkillä ensimmäistä kertaa potkurin kera. Ja hyvin meni, vaikka aluksi vähän haparoikin kun Eepi ei tiennyt kummalla puolella potkuria sen pitäisi oikein olla. Kun Eepi sai purettua pahimmat energiat tuohon, kävimme heti peräjälkeen toisen lenkin ILMAN potkuria.
Tämä lenkki sujuikin sitten tosi hyvin! Eepi oli käveli niin nätisti, olen ylpeä. Poika tassutteli vierelläni niin että hihna pysyi löysällä, pari kertaa kyllä vetaisi, mutta hoksasi tulla vierelle. Ikinä ei ole lenkki mennyt noin hyvin!
Niin ja... Kun menimme rivitalojen ohi, yhden pihalla oli 3 lasta. Kaksi poikaa (toinen ehkä 10 vuotias, toinen 11-12, ehkä vanhempi) sekä pikkutyttö.
Otin namit esille, ja pidin Eepin vierelläni. Se kulki oikein nätisti, ei vilkaissutkaan lapsiporukkaan.
Kun olin mennyt porukan ohi, pojat keskustelivat näin;

1- Oi ei...
2- Mitä?
1- Tuossa on tollanen husky. Niistä tulee isoina näin isoja. *näyttää kädellä melkein 1½ metriä*

Saattoivat puhua vielä lisääkin, mutta tuo nyt oli ainoa mitä kuulin :'D Olisi tehnyt mieli huikata, että tää on kyllä jämtti eikä kasva tätä isommaksi....

Muuten, Eepiä on tähän asti luultu jo norjanharmaaksi, karjikseksi, huskyksi ja sudeksi. Että näin...